Kulkea ilmassa, käydä maassa vain hetkittäin

Täällä kaikki edelleen hyvin ja hyvä niin. Kaikella tarkoittanen tätä meidän pientä olevaa, jolla ei ehkä koko maailman kannalta ole mitään merkitystä, mutta joka on minun maailmani, minun kaikkeni. 

Minulta meinaa loppua viikoista päivät kesken, päivistä tunnit ja tunneista minuutit. Minulla on liikaa asioita, jotka haluan saada mahtumaan päiviin.

Tämä viikko on ollut ihan mahtava noin niinkuin kaiken osalta. Olen ollut ehtiväinen ja opiskelut pyörii mukana arjessa vihdoin sillä tavalla, että voin oikeasti sanoa opiskelevani. Olen ollut koko viikon liikkeessä, jopa pelottavan aktiivisena. En ole ehtinyt ahdistua yhtään mistään. On ehkä hyvä pitää itsensä ilmassa. Pysähtyminen on tarpeellista, mutta jämähtäminen on liian helppo tilaisuus huolille. Siksi tykkään nyt liidellä. 

Siskon kivut on poissa ja jaksamista riittää niin syömiseen kuin kaikkeen elämään muutenkin. Ihanaa! Ensi viikon sytostaatteja odottellaan ja niihin valmistaudutaan kuin urheilusuoritukseen. Siskon olisi nyt hyvä liikkua, nukkua ja syödä hyvin.

Nyt on myös asteen helpompi suunnitella tulevia viikkoja, vaikka ideoita ei oikeastaan voikaan lyödä lukkoon. Sytojen jälkeen tulee ajanjakso, jolloin ei maistu ruoka eikä jaksa välttämättä tehdä mitään. Tokalla viikolla helpottaa aina ja on ollut kyllä ihan mahtavaa nähdä sisko niin hyvinvoivana. Toivotaan, että seuraavat viikot toistaisi tätä samaa kaavaa sen osalta, että vaikka tulisikin huono olo, olisi myös niitä hyviä päiviä ennen seuraavia sytoja.

Tuntuu etten ihan vieläkään ole sisäistänyt sitä, että just mun iki-ihana pikkusiskoseni on joutunut ottamaan vastaan tälläsen sairauden. En kyllä aio tutustua siihen ilkimykseen edelleenkään, pidän huolta vaan siskosta. Sytot saa luvan taistella sitä ilkimystä vastaan. 

Oon kyllä nyt sopivasti kiireinen ja reipaan aktiivinen ja tasaisimmalla tuulella ikinä! Sitä tosiasiaa ei voi kyllä yhtään väheksyä, että jos itse voi hyvin tai ainakin yrittää kovasti olla tyytyväinen, pystyy myös auttamaan ja rakastamaan muita niin paljon paremmin.

Meistä löytyy aika paljon voimaa kun on pakko

On jotenkin onnistunut fiilis kun oon löytänyt arkeen rytmin. Tiedän mitkä kouluhommat pitää hoitaa minäkin päivänä ja jos siitä lipsuu, jää seuraavalle päivälle entistä enemmän tekemistä. 

Eilen ulkoilin ystävän kanssa, pohdin miten haalarit sidotaan ja päädyin illalla opiskelijabileiden keskelle. Olo ilman haalareita oli ulkopuolinen. Yöllä palasin jopa ihan järkevään aikaan kotiin ja aamulla heräsin väsyneenä ja kiskoin itseni ylös opiskelemaan. 

Oikeastaan jumituin tähän koneelle syömään aamupalaa ja pohtimaan kuinka jaksan muka lukea tänään niin kamalan paljon. En enää ikinä lähde juhlimaan ennen kuin olen hoitanut kouluhommat alta pois.

Olispa jo kesä niin veisin siskon kaupunkiin piknikille. Talvella ei ole mitään tekemistä, kun ei oikein voi lähteä kovin kauas jos huono olo yllättää. Ne hoidot meinaan alkoivat jo. Yksi odotus vähemmän.

Me piirrettiin pari päivää sitten potilaiden ja omaisten ajatustenvihkoon sytostaatteja saava tyttö. Sisko söi mehujäätä ja päiväsali oli kuin leirikeskuksen oleskelutila.

Jos jaksaisin, tekisin oikein selkeitä postauksia tietyistä aiheista. En jaksa nähdä niin paljon vaivaa, sori sinä lukija siellä. 

Täällä kaikki hyvin, ei moitittavaa. Jatkan haalareiden sitomisen harjoittelemista ja pohdin mitä laittaisin päälle rantateemaisille sitseille. Uskomatonta miten siitäkin voi saada aikaan vaatekriisin.

Hyviä reippaita päiviä

Lääketiede voi laittaa laittaa munasarjat nukkumaan talviunta ja herättää sitten kun kaikki on taas paremmin. Hei täällä yksi toinenkin unta kaipaava!

Toisaalta on rikkautta elää tälläistakin elämää. Millainen ihminen se sellainen olisi, joka ei koskaan joutuisi kävelemään pimeässä?

Perhepäivälliset on yksi parhaista asioista mitä tiedän. Opiskelijana ja laiskana kokkina on aina ilo mennä valmiiseen pöytään ja syödä jotain ihan kunnollista.

Sairaanhoitaja oli ihmetellyt meidän perhettä, jotakin "No onpas teillä perhe!" tapaista oli letkauttanut. Niin, me leijonaemon poikaset ollaan 20v, 17v ja 6v. Ihan tavallisiahan me ollaan. Tai ehkä vaan erityisen vahvoja jos jotakin. 

Minulla on kokoajan tekemistä. Aika ei meinaa riittää ja aina jokin osa-alue elämästä kärsii. Haluaisin edetä opinnoissa oikein reippaasti, muistaa syödä ja nukkua, nähdä ystäviä, pitää yllä parisuhdetta, käydä ulkoilemassa koiran kanssa, käydä teatterissa ja lakata kynnet kerran viikossa.

Haluan kuitenkin käyttää suurimman osan ajasta perheen kanssa olemiseen, joten pikkusen on vielä tällähetkellä tasapainottelemista tässä!

Haluaisin jo juhlimaankin, sain haalaritkin juuri eilen. Ei vain ole vielä mitään juhlimisen aihetta. Vaikka voisihan sitä istua iltaa alkuun ihan hiljaa hissukseen. Turha tänä keväänä on kotiin jäädä makaamaan. Se nyt ei ainakaan auta asiaa.

Minun pitäisi ostaa kahvinkeitin, sohva, vedenkeitin ja telkkari. Vaikka mitäpä minä niillä, nytkin pärjään ihan hyvin.

Sisko kertoi selvinneensä luuydinnäytteestä. Tietty selvisit, hölmökö olet. Edessä on pari muutakin selviytymisseikkailua. Lupaa selvitä niistäkin yhtä reippaasti! 

Päivät menevät nopeasti ja kaikki on niin hyvin kuin juuri nyt vaan voi olla.

Olisipa aina aamu

Kirjoitin tällä viikolla kirjoituksia etukäteen. Tänään kuitenkin oivalsin jotain hyvin oleellista ihan noin niinkuin kaiken kannalta. Ajatuksia ei voi kirjoittaa etukäteen. Mistä voi olla varma, että kaikki on niin myös huomenna tai sitä seuraavana? Miksi lykätä tyytyväistä tekstiä monen päivän päähän, kun se tyytyväinen ja toiveikas olo on kuitenkin tänään tässä eikä välttämättä enää huomenna.

Sama pätee tähän uudenlaiseen elämänrytmiin. Kaikki tapahtuu nyt tiettyjen asioiden ehdoilla, joten on aivan turha kurottaa liikaa huomiseen. Ei sillä etteikö se tulisi, vaan siksi, että paras hetki on kuitenkin todennnäköisesti aina se meneillään oleva. Paitsi jos puhutaan luuydinnäytteestä tai noin niinkuin ylipäätään hoidoista. Silloin on ihan tarpeenkin suunnitella jotain kivaa palkinnoksi.

Juuri nyt tuntuu siltä, että päivän paras hetki on aamulla. Aamut on aina täynnä toivoa. 

Olen tuskaillut opintomotivaation puuttumisen kanssa, mutta tällä viikolla aloitin täysin kivuttomasti uuden koulukirjan kahlaamisen. Olen niin ylpeä itsestäni.

Illat on nykyään kamalia. Miten paljon huolta mahtuukaan väsyneeseen ihmiseen. Aamut on aina parempia. Olisipa aina aamu.

Olisipa kaikki jo paremmin

Ei pitäisi lukea keskustelupalstoja. Tulen hulluksi ja lamaantuneeksi aina kun luen niitä. 

Ottaisin siskon kivuista puolet, jos voisin. Hoidot ei ole vielä edes alkanut ja jo nyt sitä on ronkittu vaikka kuinka paljon. Ja minä kehtaan inistä piikkikammosta ja hammaslääkäristä. Tässä saa asiat kyllä hieman erilaiset mittasuhteet. 

Sairaala ahdistaa. Huoneissa on laimeat värit. Ehkä se syöpäosasto on vähän kivempi paikka. 

Ostettiin äitin kanssa siskolle tänään yllätyslahjaksi pieni sievä laukku. Sain itse samanlaisen. Sydän ihan pakahtui kun näin miten iloiseksi sisko laukusta tuli. 

Koen huonoa oma tuntoa niinä hetkinä, kun sisko on sairaalassa ja minä olen kotona tekemässä jotakin tavallista. Toisaalta tuli aika voittajafiilis kun saatiin sisko kotiin leikkauksesta kotiin samana päivänä.

Minun piti valokuvata tämä projekti. En ole vielä ehtinyt aloittaa, on niin paljon tekemistä. Enkä ole jaksanutkaan. 

Miksi juuri minun sisko. Vaikka tämä on vain hidaste, tahtoisin jo tämän olevan ohi.

Arki rullaa radallaan

En tiedä mistä kirjoittaisin. En voi kirjoittaa kummoista, sillä en ole perehtynyt siskon lääkäripapereihin. En ole edes googlettanut "Hodgkinin tauti", paitsi nyt kun tarkistin miten se kirjoitetaan. Haluan pysyä kaukana "hodarista", siitä pirullisesta ryökäleestä, joka on päättänyt tehdä leijonanpentusiskoni sisään kotikolon. On parasta, että välit hodariin ovat kylmät nyt ja tulevaisuudessa. Minä olen siskoni puolella, en hodarin. 

Päivät kuluvat nopeasti. Pidän itseni kiireisenä ja jos tekemistä ei ole, menen viereisessä rapussa asuvan siskon luokse. Siellä riittää hälinää ja rakkautta, jossa on kiva kellua. Rauhaa kaivatessani palaan taas omaan pieneen kotiini. 

Haluaisin jakaa kokemuksia siitä, millaista tämä arki on. Eipä siitä kyllä vielä ole oikein mitään sanottavaa. Nämä alkuajat ovat olleet täynnä epätietoisuutta. En ole milloinkaan täysin perillä siitä, mitä on meneillään. Lääkärikäyntejä silloin tällöin, päivien odottelua ja tutkimustulosten saantia. Oikeastaan meidän perheessä on suhtauduttu sairaala-asioihin jo nyt rutiinina, joka korvaa työn ja koulun. Vapaa-ajalla me ei koskaan jämähdetä paikoilleen, meillä on kokoajan hulinaa ja vilskettä, joka pitää meidät hereillä ja onnellisina.

Me olemme tehneet yhdessä paljon asioita. On ollut äärimmäisen mukavaa käydä siskon ja perheen kanssa normaalia aktiivisemmin kylpylässä, elokuvissa ja ravintoloissa, mutta kaikista pakahduttavimpia on ne hetket, kun syödään iltapalaa yhdessä tai käydään ulkoilemassa koiran kanssa aurinkoisena päivänä. Silloin tuntuu kuuluvansa juuri siihen.

Meidän perhe on kyllä harvinaisen epäonnisesta, mutta vahvasta matskusta koostettu. Me ollaan se vähän rypistynyt, vihkossa kulmista repsottava kiiltokuva, josta on ehkä glitterit vähän rapissut, mutta joka on ihan yhtä arvokas kuin ne muutkin kuvat siellä vihkossa. Me ei surkutella menneitä eikä pelätä huomista.

Leijonanpennut valmiina taisteluun

Toisinaan elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät ole tervetulleita. Sellaiset asiat tulevat ilmoittamatta, astuvat sisään koputtamatta ja jättävät kuraisista kengistä jäljet valkealle matolle vain siksi, koska kukaan ei kiellä. Silloin tarvitaan rutkasti aikaa, päättäväisyyttä, reipasta mieltä ja vähän itsekkyyttäkin, jotta voidaan tehdä tunkeilijalle selväksi se, kuka tässä talossa määrää. 

Kun omalla pikkusiskolla todetaan imusolmukesyöpä, heittää elämä voltin jos toisenkin. Ensin iskee helpotus: vihdoin saatiin selville mikä vaivaa ja voidaan hoitaa se pois alta. Sitten tulee neutraali olo ja eletään päiväkausia sumuisen normaalisti. Pikkuhiljaa pienetkin onnenhetket tuntuvat suuremmilta kuin koskaan ennen. Kun sumu hälvenee, hyökkää päälle pelko. Menettämisen pelko. Sitten pompitaan ristiriitaisten tunteiden pomppulinnassa ja yritetään ajatella rauhallisia ajatuksia realistisesti turhaan panikoimatta. 

Leijonanpennut on tarina 20-vuotiaasta isosiskosta ja 17-vuotiaasta pikkusiskosta, rohkeasta leijonanpennusta. Blogi on isosiskon lohtuluola kun omat ajatukset alkavat tukkia valoisuuden. Tarina tulee kulkemaan omalla painollaan, tietenkin. Varmaahan on vain, että eilen oli eilen, tänään on tänään ja huomenna on huomenna. Kaikki muu ei ole laisinkaan niin varmaa. Leijonanpennut on tarina, tositarina, jossa on onnellinen loppu. Ja loppu on samalla uuden paremman alku. Tietenkin.